Yritysvastuudirektiivit, Omnibus ja EU:n jakolinja – mitä nyt oikein tapahtuu?
EU:n yritysvastuulainsäädäntö, erityisesti CSRD (Corporate Sustainability Reporting Directive) ja CSDDD (Corporate Sustainability Due Diligence Directive), on kuluneen vuoden aikana ollut kovemman poliittisen väännön kohteena kuin koskaan aiemmin. Tällä viikolla EU:n Omnibus-paketin neuvottelut näyttävät nytkähtäneen eteenpäin, kun Euroopan parlamentin sosiaalidemokraattinen ryhmä (S&D) taipui lopulta konservatiivisen EPP-ryhmän vaatimuksiin sen jälkeen, kun oikeisto oli uhannut liittoutua ääriryhmien kanssa. Syntynyt poliittinen sopu vähentää epävarmuutta, mutta sen viesti on kaksijakoinen: EU:n päätöksenteko vastuullisuusasioissa on muuttunut entistä poliittisemmaksi ja jännitteisemmäksi.
Tämän päätöksen myötä on nyt muodostumassa poliittinen yhteisymmärrys siitä, että alle 1 000 työntekijän yritykset vapautetaan CSRD:n raportointivelvoitteista. Komissio, neuvosto ja parlamentti ovat linjautumassa tämän kynnyksen taakse, mutta virallinen hyväksyntä tapahtuu vasta täysistunnon äänestyksen ja jäsenmaiden vahvistuksen jälkeen. Samalla CSDDD:n eli yritysvastuu- ja huolellisuusdirektiivin soveltamisraja saattaa nousta jopa 5 000 työntekijään ja 1,5 miljardin euron liikevaihtoon. Tämä tekisi sääntelystä velvoittavaa vain kaikkein suurimmille yrityksille. Kyse on kuitenkin vielä kompromissiehdotuksesta, ei lopullisesta lakitekstistä.
CSRD:n alkuperä ja tausta
CSRD on lyhenne sanoista Corporate Sustainability Reporting Directive, eli yritysten kestävän kehityksen raportointidirektiivi. Yksinkertaistettuna se on EU:n asettama kehys, joka velvoittaa suuret ja keskisuuret yritykset raportoimaan vastuullisuudestaan, kuten ympäristövaikutuksista, sosiaalisesta vastuusta ja hyvästä hallintotavasta, lähes samalla tarkkuudella kuin taloudestaan. Tavoitteena on tehdä yritysten vastuullisuustyöstä läpinäkyvää, vertailukelpoista ja luotettavaa koko EU:n alueella.
CSRD sai alkunsa Euroopan komission aloitteesta, ja sen taustalla oli tavoite päivittää aiempi NFRD-direktiivi (Non-Financial Reporting Directive) vastaamaan nykypäivän tiedontarpeita. Poliittisesti aloitetta tukivat erityisesti S&D (Sosiaalidemokraatit ja työväenpuolueet) sekä Vihreät/EFA, jotka edustavat parlamentin vasenta laitaa ja korostavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja ilmastovastuuta. Oikeistolaisempi EPP (Euroopan kansanpuolue) tuki uudistusta alkuvaiheessa, mutta painotti alusta asti tarvetta keventää yritysten hallinnollista taakkaa ja lisätä sääntelyn ennakoitavuutta.
Omnibus
Vuonna 2025 esiin noussut Omnibus-paketti on osa Euroopan komission laajempaa ohjelmaa, joka pyrkii keventämään ja yksinkertaistamaan EU-lainsäädäntöä erityisesti pk-yritysten näkökulmasta. Viime vuosina yrityksiltä on tullut paljon palautetta siitä, että vastuullisuusdirektiivit ovat monimutkaisia, päällekkäisiä ja hallinnollisesti raskaita. Omnibus on yritys vastata tähän kritiikkiin. Sen tavoitteena on selkeyttää raportointivaatimuksia, vähentää pienempien yritysten velvoitteita ja yhdenmukaistaa eri säädöksiä.
Taustalla on kuitenkin myös selkeä poliittinen ulottuvuus. Euroopan parlamentin suurin ryhmä, EPP, on ajanut vähemmän sääntelyä ja enemmän kilpailukykyä. Myös Renew Europe (liberaalikeskustalainen ryhmä) on monessa kysymyksessä asettunut samalle linjalle. Omnibus ei siis ole pelkästään tekninen säätö, vaan poliittinen kompromissi, joka heijastaa oikeiston vahvistunutta asemaa EU:ssa ja halua siirtää vastuullisuussääntelyä yritysten omaehtoisen toiminnan varaan.
EU:n sisäinen jakolinja: kuka haluaa muutosta ja miksi
Yritysvastuulainsäädäntö on tällä hetkellä yksi Euroopan jakavimmista poliittisista kysymyksistä. Vasemmisto, vihreät ja osa liberaaleista pitävät vastuullisuusdirektiivejä välttämättöminä työkaluina ilmastonmuutoksen torjunnassa ja ihmisoikeuksien suojelemisessa osana globaaleja toimitusketjuja. Oikeisto ja konservatiiviset puolueet taas katsovat, että sääntely on paisunut liikaa ja uhkaa Euroopan teollisuuden kilpailukykyä.
Käytännössä EU:n päätöksenteko etenee siten, että komissio tekee ehdotuksen, jonka jälkeen parlamentti ja neuvosto eli jäsenvaltiot käsittelevät ja muokkaavat sitä. Lopullinen muoto syntyy kolmikantaneuvotteluissa, eli trilogeissa, joissa komissio, parlamentti ja neuvosto sopivat lopullisesta tekstistä. Omnibus-päätöksen yhteydessä nähtiin, miten konservatiivien painostus ja uhka liittoutua ääriryhmien kanssa sai vasemmiston taipumaan, jotta sopu ylipäätään saatiin aikaan.
Politiikkaa, geopoliittisia paineita ja tulevaisuuden suunta
Vastuullisuuslainsäädäntö on EU:ssa nyt ennen kaikkea politiikkaa. Keskustelua ei käydä enää vain ilmasto- tai raportointitavoista, vaan myös siitä, millainen rooli Euroopalla on globaalina suunnannäyttäjänä suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Yhdysvaltojen kevyempi sääntely, kuten SEC:n ilmastoraportointiehdot, on lisännyt painetta lieventää myös EU:n vaatimuksia, jotta eurooppalaiset yritykset eivät olisi kilpailullisesti heikommassa asemassa.
On kuitenkin hyvin todennäköistä, että seuraavalla EU-kaudella 2029–2034 suunta jälleen muuttuu. Jos parlamentin enemmistö siirtyy vihreämpään tai sosiaalidemokraattisempaan suuntaan, vastuullisuuspolitiikka kiristyy hyvin todennäköisesti uudelleen. EU:n historia on osoittanut, että sääntelyn ja keventämisen aaltoilu on lähes väistämätöntä, mutta vastuullisuus ei ole katoamassa, se vain muuttaa muotoaan.
Yhteenvetona: Omnibus-päätös toi hetkellisen selkeyden, mutta se myös paljasti, kuinka politisoitunutta vastuullisuussääntelystä on tullut. Yritysten näkökulmasta on tärkeää seurata kehitystä tarkasti ja jatkaa vastuullisuuden kehittämistä toiminnassaan. Ei vain siksi, mitä direktiivit vaativat, vaan koska niiden taustalla oleva poliittinen tahto määrittää, millaista vastuullisuutta Euroopassa tulevaisuudessa halutaan. Kaiken lainsäädäntöveivauksen keskellä on myös äärimmäisen tärkeää huomioida, että suurempien yritysten, julkisten organisaatioiden tai esimerkiksi rahoittajien vaatima markkinakysyntä vastuullisuudelle ei ole osoittanut minkäänlaisia vähenemisen merkkejä.